Muistokirjoitus: Toivo Erkki Santapukki 1939–2021

Toivo Erkki Santapukki Anja Romu

Anja Romu

Harmaassa joulukuun aamuhämärässä Suomen lippu nousee hitaasti mutta juhlallisesti salkoon. Salpausselänharjulla männyt huokailevat vienossa tuulessa, mies, kissa ja männyt tekevät lopulta kunniaa siniristilipulle.

On juhlapäivä. He ymmärtävät itsenäisyyden arvon ja menettämisen raskaan hinnan, rakkaan kotomaan merkityksen. Siksi lipunnosto on tärkeä tehtävä, vaikka sitten viimeisillä voimilla se halutaan liehumaan. Onhan mies menettänyt isänsä talvisodassa 1940 ja jäänyt jatkamaan pienen evakkoperheen elämää alle puolivuotiaasta asti äitinsä kanssa. Evakkomatka alkoi Säkkijärveltä ja kulki Merikarvian, Noormarkun, Elimäen, Särki-salon kautta Kymiin ja taival päättyi lopulta Kaitjärvelle.

Miehen yksi lempisitaatteja on ollut kohta Väinö Havaksen runosta Testamentti pojalleni: ”Perinnökseni, poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan, kalasaunani välkkyvän rannan, pyhän uskoni Jumalaan.” Tämän runon Väinö Havas kirjoitti pojalleen 1939 vähän ennen kaatumistaan. Tämä runo on varmasti tuonut lohtua monelle sodassa isänsä menettäneelle, kuten Erkillekin ja tätä hän välillä kirjoituksissa ja puheissaan siteerasi.

Toinen usein Erkin siteeraama runon kohta oli Aaro Hellaakoskelta: ”Sieluni veljet haudasta antavat kättä, tai ovat he vielä syntymättä…” Uskon, että tässä kohdassa on paljon Erkkiä. Ehkä tässä kuvastuu se karjalaisten evakkojen toisinaan tuntema ulkopuolisuus ja perimmäinen yksinäisyys, joka kylläkin peittyi heidän sosiaalisuuden, sitkeyden, sopeutumiskyvyn ja elämänvimman sekä työntäyteisen elon alle. Mikään haaste ei ollut liian suuri, etteikö sitä olisi voinut kohdata. Ei edes vakava sairaus.

Erkki kertoi, että kolme kertaa hän joutui elämän aloittamaan alusta, aivan tyhjästä. Kun hän asettui Kaitjärvelle, tuolle karulle männikkökankaan kumpareelle, oli aluksi pelkkä teltta hänen kotinsa ja koirat hänen seuranaan. Mutta niin vain sinne nousi yksi luumäkeläinen menestystarina: Kaitjärven taimisto, josta on maailmalle lähtenyt miljoonia koristepensaiden taimia.

Erkki raivasi tilat, rakensi kastelusysteemit, loi kaiken tyhjästä. Joskus kysyin häneltä: ”Eikö sinua milloinkaan stressaa tuo taimien kasvatus?” Erkki myönsi, että kyllä. Mutta ulkopuolinen ei sitä huomannut, niin rauhallinen ja viilipyttymäinen hän aina oli ja saapui meidän kirjoittajapiirimme kokoontumisiin täynnä uusia suunnitelmia, intoa, ja kirjoitustehtävät tehtynä ihan kuin mikään kiire tai mitkään paineet eivät olisi häntä hetkauttaneet.

Mikään haaste ei ollut liian suuri, etteikö sitä olisi voinut kohdata.

Koirat olivat Erkin yksi suuri rakkaus. Yksi suurimpia hetkiä oli, kun heidät palkittiin messukeskuksessa ja siellä esitettiin filmi, johon oli kuvattu Erkin suomenpystykorva juoksemassa talvisessa metsässä lumi pöllyten ja taustalla soi Finlandia-hymni.

Koirarakkaus alkoi nuorena jo kansakouluiässä. Erkin oma koira kävi jopa armeijan, kun äiti loukkaantui, eikä pystynyt koiraa hoitamaan. Erkki sai komentajan luvalla ottaa koirakaverinsa mukaan. Ja samainen Maru-koira kävi myös puutarhurikoulun Lepaalla Erkin kanssa. Arvokkaasta jalostustyöstä koirien parissa Santasepon kennelille myönnettiin arvostettu Vuolasvirtapalkinto vuonna 1993. Erkki oli tämän kennelin toinen perustaja. Koirat toivat mukanaan myös toisen rakkauden, Marjukan, Erkin elämään ja hänen mukanaan tuli mukaan myös pohjanpystykorva-rotu.

Runojen, kirjoittamisen, koirien ja taimien kasvattamisen lisäksi Erkki oli kiinnostunut paljon muustakin. Baletti, puukäsityöt, kirjallisuus, valokuvaus ja historia kiehtoivat häntä. Erityisen paljon hän pohti kalliomaalausten arvoitusta. Kun Erkin kanssa puhui, tuntui kuin olisi päässyt professoritasoiseen seuraan, niin syvällisesti ja pitkään hän oli asioita pohtinut, oli sitten kyse aurinkohirvien viivojen merkityksestä tai kasvien biologiasta, kasvatuksesta ja perimästä.

Ja aina väliin hän kirjoitti runon, tekstin jossa oli vähässä paljon, sitä samaa syvyyttä kuin itämaisessa runoudessa. Hänellä oli vähintään yhden kirjan verran omaa kirjoittamaansa runoaineistoa ja niihin liittyviä upeita tunnelmaa täynnä olevia kuvahetkiä metsistä, soilta, rannoilta, auringonnousuista ja laskuista, sadetussumusupisaroista taimien yllä, joiden läpi heijastuvat auringonsäteet.

Näitä säteitä pääsimme ihailemaan viimeisessä tapaamisessamme Erkin luona. Ilta jäi mieleen hyvin lämpimänä kohtaamisena. Erkki oli tapansa mukaan vieraanvaraisuuttaan varannut meille mansikkakakun ja muuta tarjottavaa. Vietimme illan lempirunojemme parissa.

Kun katson Erkin kuvaa, minulle tulee mieleen sananlasku: ”Missä yksi viisas, siellä monta onnellista.” Sanotaan myös, että sanat ovat helppoja, ystävyys vaikeaa. Erkki hallitsi nuo kaikki, viisauden, sanat ja ystävyyden. Lämmin kiitos Erkki niistä, kaikista kohtaamisista.

Kirjoittaja on Kirjoittajapiiri Kursiivin pitkäaikainen jäsen.

Kommentoi

Palvelut

Ruokapaikka