0

Kolumni: Kesä kauneimmillaan

Odotuksen aika on ohi, ja kesä on täällä taas. Luonto on mökin ympärillä rehevää, ja pihlajat kukkivat suurin tertuin. Vaikka tuomi ja muutamat muutkin tuttavat ovat jo kukkineet, niin pihamaa puskee luonnonkukkia kuten lemmikkiä, kurjenpolvia ja kissankäpäliä tasaiseen tahtiin ja niiden ilmestymistä on taas kiva seurata.
Istuskelen kuistilla ja katson suurien mäntyjen vihreää oksistoa ja monien lehtipuiden vielä heleän vihreitä lehvistöjä. Aurinko paistaa niiden läpi ja muodostaa upean valon ja varjon leikin ihailtavakseni. Niitä on usein valokuvattu, mutta valokuva ei anna samaa näkymää kuin niitä katsellessa saa – mutta taitava maalari saa ne hyvin näkyviin.

Mieleeni tulevat nuo päivät viiskytluvulta, kun tämä lukutoukka hillui päivät duunarina ja illat siellä sun täällä elämän-riennoissa. Olin tuolloin aika vankka poika ja jaksoin painaa täysillä rakennuksilla betonimyllärinä ja Kainuun korvissakin työn merkeissä samoilla.
Illoin oli aikaa moneen lähtöön ja intoahan nuorena on. Vaatimaton postimerkkeilyharrastus toi minulle mieluisat ystävät Holmbergin Rudin ja
Sandran, joiden kotona usein piipahdin.
Rudi oli ollut kauppias ja menestynyt liikemies ja oli tuolloin vähän yli 80-vuotias. Ihan kuin minä nyt, joten voin saada muistoihin uutta näkemystä. Koko ikänsä hän oli harrastanut myös maisemamaalausta, aivan kuten suvun suuri nimi Werner Holmberg. Näin hänen keskittynyttä työskentelyään silloisen maalaiskartanonsa lasikuistilla. Välillä pensseli pysähtyi ja juteltiin harvakseen maalauksen saloista. Mieleeni jäi sama minkä näen, kun pihan maisemaan katson, eli valot ja varjot.

Ihminen on lopultakin sopeutuvainen olento.

Puhuttiin paljon kolmestaan siitäkin ajasta, kun he olivat nuoria, kuten minä silloin. Tuo nuori pari asui tuolloin Helsingissä ja heillä oli oma konditorialiike. Rudi oli tyylikäs Hesan poika ja Sandra räväkkä sotkamolainen, mutta tietty sopuisa harmonia heidän välillään aina vallitsi, vaikkakin Sandran suorat loksautukset höystivät keskustelujamme. Tuo Sandran puheentapa oli sama kuin kuhmolaisilla.

Elämä oli erilaista vuosisadan alussa kuin viiskytluvulla tai tänään 2020. Kuitenkin ihminen on käsittäkseni niin silloin kuin nytkin paljolti sama. Elää ajan hengessä ja tekee työtä, kerää elosta itselleen ja kumppanilleen onnenmuruja, kokee rakkautta, iloja ja suruja. Vain ajat ja tavat ovat olleet toiset antaen näin omat värinsä elämään ja muistoihin. Kaikkea tuota tässä yhdessä vaimon kanssa mietittiin, kun kesäinen tuuli keinutteli lehvästöä kauniisti ja elämä maistui ihanalta.
Toki elämään iän myötä tulee omat rajoituksensa, niin nyt kuin ennenkin. Askel lyhenee ja hidastuu ja ihminen köpelöityy, mutta omat ilonsa ja onnensa näilläkin eväillä väliin löytää. Koen sen niin, että ihminen on lopultakin sopeutuvainen olento.

Olen ihastellut Taavetin kylän raittien kivoja näkymiä. Vihertyöt on hyvin suoritettu ja siistiä on saatu aikaiseksi. Se antaa ulkopuolisille ohikulkijoille hyvän kuvan Luumäen kunnasta. Palvelut ovat pelanneet koronakevään aikana hyvin meille karanteenissa olleille. Ostoksia on tuotu kaupoista sekä maksullisena palveluna että ystävällisen vapaaehtoisen voimin. Apteekki ja rautakauppa ovat tuoneet tavarat ovelle, ettei ole tarvinnut mennä itse kauppaan.
Toivon taas, että me kaikki käytettäisiin mahdollisuuksien mukaan paikkakunnan omien liikkeiden palveluja, niin säilyy paremmin elinvoimaisena koko kuntakin.

PENTTI TERVONEN

Kirjoittaja on Luumäen kesäasukas.

Käy lataamassa mobiililaitteellesi Luumäen Lehden ilmainen mobiilisovellus. Ohjeet sovelluksen lataamiseen löydät täältä.

Viikon kysymys

Kuunteletko vinyylilevyjä?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä