0

Kolumni: Oodi rajallisuudelle

Ensimmäisen kuvan ottaminen tuntui erityisen kutkuttavalta. Puristin pientä laatikkoa toppatakkiani vasten ja tarkkailin etsimestä hetkeä, jota olin tallentamassa. Painoin laukaisimesta, joka naksahti iloisesti karistaen pölyt koneistostaan. Pyöritin kampea, kunnes kameran takaosan pyöreään ikkunaan ilmestyi numero 2.
Näin kuvia otettiin noin sata vuotta sitten. Laatikkokamerani on ensimmäisiä varsinaisia filmikameroita, siis varsin simppeli, mutta siinä on silti sama idea kuin nykykameroissakin. Kuva syntyy, kun valoherkkä pinta altistetaan valolle. Filmikameroissa se on filmi, digikameroissa valoherkkä kenno.

Ihmeellisintä kamerassani ei kuitenkaan ole sen yksinkertaisuus. Enemmän hämmästelen sitä, kuinka merkityksellistä kuvien ottaminen sillä on.
Jokainen valokuvauksen vaihe on kiehtova; asetan filmirullan koteloonsa, pyöritän ensimmäisen numeron esiin, etsin kuvauskohteen, otan kuvan, pyöritän seuraavan numeron, otan toisen kuvan ja niin edelleen. Lopuksi teetän koko rullan ja näen kuvani ensimmäistä kertaa. Ei ole mahdollisuutta editoida, poistaa, kikkailla – jopa etsin, jonka avulla rajaan kuvani, on varsin sumea ja pölyinen.

Nykypäivänä voi perustellusti olettaa, että lähes jokaisen vastaantulijan taskusta löytyy laite, jolla voi ottaa kuvia. Kännykkäkuvaus tuntuu taiteenlajina vieraantuneen huomattavasti perinteisestä valokuvauksesta – vain kameran toimintaperiaate on sama.
Nykyään kuvia räpsitään tusinatavarana, puhelimen muisti täyttyy keskinkertaisuudesta ja sen kopioista, eikä kukaan tunnu muistavan, että vielä hetki sitten jokaisen kuvan kohdalla filmirullaa piti erikseen pyörittää.
Kuvia käsitellään, parannellaan ja muokataan tunnistamattomiksi, ja niillä rakennetaan ihanne-elämää sosiaaliseen mediaan. Mummolan hyllystä löytyvän perhepotretin vakavat naamat kauhistuisivat tällaisesta keikistelystä.

Jokaisen kuvan eteen pitää nähdä vaivaa,
ei voi vain räpsiä sokeasti menemään.

En väitä, että valokuvauksen valtavirtaistuminen olisi väistämättä ja ainoastaan taantumista. On hienoa, että se, joka joskus oli harvojen herkkua, on nyt lähes jokaisen käsien ulottuvilla. Toivoisin vain, että useampi arvostaisi kuvien ottamista enemmän.
Nykyihmisellä on vähän kaikkea vähän liikaa. Ja puhun nyt meistä, joilla on elämän perustarpeet kunnossa ja vähän enemmänkin, en heistä, joilla on oikeasti tiukkaa niin lompakon kuin elämänkin osalta.

Meillä on liikaa tavaroita, joita yritämme epätoivoisesti konmarittaa, meillä on liikaa ruokaa, jonka annamme pilaantua ja heitämme sitten menemään, meillä on liikaa aikaa purnata huonosta säästä ja huonosti istuvista farkuista, meillä on liikaa sanottavaa, mutta liian vähän aikaa kuunnella toisia, ja meillä on liikaa, kaikkea liikaa, nähdäksemme metsää puilta tai huippuotoksia tuhansien kuvien virrasta.
Mutta meillä on myös liian helppoa. Niin helppoa, että unohdamme, kuinka paljon vaikeampaa ja rajoitetumpaa vaikkapa valokuvaaminen joskus oli.

Filmikameralla kuvia voi ottaa vain sen verran, kuin yhteen filmirullaan mahtuu, siis usein joko 12, 24 tai 36 kuvaa. Jokaisen kuvan eteen pitää nähdä vaivaa, ei voi vain räpsiä sokeasti menemään. Siispä jokainen tallennettu hetki on omalla tavallaan merkityksellinen.
Ja siinä se lumo onkin.

DERIA KURKAN

Kirjoittaja on luumäkeläislähtöinen opiskelija.

Käy lataamassa mobiililaitteellesi Luumäen Lehden ilmainen mobiilisovellus. Ohjeet sovelluksen lataamiseen löydät täältä.

Viikon kysymys

Oletko jo upottanut sormesi multaan?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä