0

Kolumni: Yksinasuvan mietteitä

Pitkään ihmettelin, kun kukaan ei tervehtinyt kotiin tullessani. Potkaisin kengät eteisen räsymatolle, ja valo säpsähti kuin olisi säikähtänyt hiljaisuutta. Tuntui hassulta kuunnella jääkaapin hurinaa ja huomata sen olevan hallitseva ääni. Ilmassa tuoksui remonttipöly, muovikääreistä repäistyt kodinkoneet ja juuri pakkauksestaan kuorittu turkkilainen riisisaippua.

Truismi: Yksin asuminen on yksinäistä.
Kun ensimmäisiä kertoja suunnistin hämyisää sivukujaa palelevin sormin ja epäluulo silmissäni, olisin kaivannut ystävää. Ihan senkin takia, että olisin voinut hymähtää, että suunnistaa nyt kotiin, mikä vitsi. Kun opin tuntemaan polun allani — kivirykelmän, katulamppujen välisen välimatkan, toimiston pihan, jouluvalot ja rakennustyömaan tuulessa rämisevät pressut, siitä tuli kotimatkani.

Truismi: Yksinäisyys on miellyttävää tai epämiellyttävää.
Välillä toivoisin, että joku tulisi ja veisi roskat. Tai tiskaisi astiat. Mutta eihän sitä voi kiertää, etteikö tämä olisi reilu diili. Minä sotken, minä siivoan. Toisinaan myös herään siihen, kuinka etuoikeutettu olen. Tämä kaikki tila on minun, ja se tuntuu aika huimalta.

Suomessa yksinasuvia on yhteensä lähes 1,2 miljoonaa (Tilastokeskus, 14.5.2019).

Kyse on lopulta siitä,
mihin on tottunut.

Nyt omaan kotiin muutettuani olen pohtinut paljon sitä, miksi nuoren itsenäistyminen ja lapsuudenkodin hyvästeleminen on länsimaissa niin syvälle juurtunut normi. Moni Hollywood-massatuotantoa jonkin verran tunteva varmasti tunnistaa asetelman, jossa nukkavieru yliopisto-opiskelija rehentelee uudelle seurustelukumppanilleen asuvansa omillaan ja nolostuu, kun totuus tulee esiin. Samoissa elokuvissa vanhemmat näyttäytyvät vaivaannuttavina hahmoina, jotka ilmestyvät juuri väärään aikaan pikkuleipätarjotin ja mehukannu kourassaan.
Meitä yksilönvapautta puolustavia hyvinvointivaltion kasvatteja tällaiset kohtaukset voivat huvittaa, mutta esimerkiksi yhteisökeskeisessä Aasiassa vanhempien pilkkaaminen voidaan kokea hyvinkin mauttomaksi. Kollektivismiin kuuluukin ajatus siitä, että yksilö on syntymästään lähtien yhteisön jäsen ja siksi yhteisön etu on yksilön etu. Jos käyttäytyy omavaltaisesti ja yhteisön säännöistä välittämättä, voi joutua yhteisön hylkäämäksi.

Kuulostaa hurjalta, eikö? Toisaalta se ei ole yhtään sen hassumpi järjestelmä kuin tämä meidänkään. Kyse on lopulta siitä, mihin
on tottunut. Tätä toistan itselleni niinä hämyisinä iltoina, joina jääkaappi hurisee.
Yksin asuminenkin on lopulta tottumiskysymys.

DERIA KURKAN

Kirjoittaja on luumäkeläislähtöinen opiskelija.

Käy lataamassa mobiililaitteellesi Luumäen Lehden ilmainen mobiilisovellus. Ohjeet sovelluksen lataamiseen löydät täältä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Oletko jo aloittanut joulusiivouksen?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä