0

Inkilän mummon kyläkauppa henkii vanhaa ja uutta — kyläkaupasta tuli koko suvun kesäpaikka, kauppahuonetta sisustetaan vanhaan asuun

Vanhin lainhuuto, taiteltua ja vanhaa ruskeaa paperia, laadittiin vuonna 1935. Siinä mummo ja ukki ostivat kotitilansa, ja se lohkaistiin Rusin tilalta. Silloin tätini oli neljän ja äiti kahden vuoden ikäinen. Keltainen paperi oli kirjoitettu kaikilta osin käsin musteella, kauniilla käsialalla, joka nojasi hiukan eteenpäin.
Toinenkin lainhuuto löytyi. Pitkä A5-kokoinen paperi. Se löytyi ruskeasta kirjekuoresta kirjahyllyn kirjojen takaa. Kun sain siitä pyyhityksi hämähäkin seittejä ja vuosien likatahroja, nostin sen pöydälle.
Ja siltä löytyi sitten todiste siitäkin, että ne kasan Kärpäset ovat totta. Esi-isä, ukin isä, Joonas Aataminpoika, oli oikeasti Kärpänen.
”N:o 383 kirkonkirjan sivu 406 V:na 1937. Taloll. Joonas Aataminp. Kärpänen, Inkilästä N.O 2, synt 1/5 1863, kuoli 27/9 1933, vihitty 2/5 1887 Maija-Liisa Matintytär Hyypiän kanssa, synt 23/4 1861 ja kuoli 12/6 1933.”
Lapset muuttivat sukunimensä, osa joksikin muuksi, osa Rantaseksi. Ukki Nestori, Edvard ja Iivari.
Sitä ennen oli vuosi 1918 Viuhkolassakin. Se oli aikaa, jota on vaikea käsittää nyt. Melkein jokaiselta on kuollut joku esi-isä, melkein jokaista tuo aika yhä koskettaa.

Vanhassa lehdessä, luultavasti vuonna 2006, Luumäen Lehden Kesäluumäkeläisen toimittaja seurasi kaupan päivätapahtumia ja kertoi, kuinka Luumäen kyläyhteisöt tuolloin elivät. Naapurin emäntä, tehdessään kauppaostoksiaan ukkini kyläkaupassa, Palvin kaupassa Viuhkolassa, kertoi perheensä tapahtumista — elämästä niin Viuhkolassa kuin Inkilässäkin. Ja kun kiireestä tulee puhe — sitä ei ole, lisää reportteri. Silloin ukki oli pitänyt Viuhkolan kauppaa jo kymmeniä vuosia ja mummo omaansa Inkilän kylässä.
Ukista tiesi, milloin syksy muuttui talveksi. Kesät hän jaksoi pyöräillä tuonne toiselle kaupalleen ja taas takaisin Inkilään illalla. Mutta kun kylmä tuli, roudittivat tuulet ukin jäsenet ja silloin hän istui työmatkansa koululinja-auton kyydissä. Syksyn viimeisinä päivinä kylät nostivat perunaa, aurinko piilotteli jo pitempään sinertävien pilvien lomassa ja ilma haiskahteli kylmälle viimalle.
Rahasta ukki oli tarkka, laski ensin työpäivän päätyttyä oman kauppansa kassan ja sitten kotona illalla kotikaupan kassan. Mummolan kauppa mäellä oli yhden huoneen kokoinen, hyllyjä joka puolella, keskellä tiskiä vaaka ja punnukset ja laatikoissa rahalipas sekä uskomaton määrä kaikkea tarpeellista pientä ja kilisevää.
Lapsille parasta kaupassa oli karkkihylly, jossa karkit olivat isoissa lasipurkeissa, joista niitä otettiin suurella lusikalla paperipusseihin. Niistä makeimpia olivat tietenkin ne oikeat vanhanajan kahvipavut. Kauppahuoneen hyllyillä on nyt tyhjennysten jälkeen tyhjiä vanhoja laatikoita, tupakka-askeja, valikoima vanhaa kahvia, Paula-tyttöjä pahvisissa telineissään, sukkahousuja, muttereita, työkaluja, pyörän kumeja.
Ja kauppa alkaa hiljalleen näyttää siltä kuin joskus ennen.

Kirjoittajan mummo Esteri Rantanen Inkilän kaupan pihalla.

Kirjoittajan ukki ja Palvin kaupan pitäjä Nestori Rantanen Viuhkolan kylässä.

Vieraat saivat kauppareissullaan usein kahvit myrnakupeista, ne olivat parhaimmat kupit. Ottakee, ottakee, ei saa leikitellä, hoki mummo — ja mummo vahti uunin vieressä, että vieraat kanssa ottivat. Keittiön klaffipöytä ja sen vahakangas ovat yhä käytössä, vain mummon ottakee, ottakee puuttuu.
Mummo tarjoili kahvia pannusta kuppiin, ja koska mummon kädet vapisivat hirvittävästi, pelkäsin aina, että kahvi solahtaa pannunnokasta keskelle pöytää.
Sitten vaihdettiin kuulumisia, milloin villisioista, milloin Viuhkolan sukulaisista, milloin metsänhoitoyhdistyksestä tai Kutsetin miehistä — joskus joku oli kaatanut hirven, ja Matin Aino oli paistanut leipää. Se oli hyvää ruisleipää, ja se oli juhlapäivä, kun ukki toi illaksi uuden leivän.
Kaikki uusi mummolan mäellä alkoi vuonna 2008. Ukki ja mummo olivat molemmat kuolleet, ja mummolassa yksin asuva tätini halvaantui. Hän joutui sairaalaan, vuodeosastolle, hoitokotiin ja talo jäi yksin. Koko talo jäi uskomattomaan sotkuun, koska mitään ei koskaan ollut saanut heittää pois: pullon korkkeja, kuminauhoja, maitopurkkeja — vuonna 2008 siis kohtasimme mäellä talon, joka oli puitten siimeksessä, kuin Kiplingin viidakkokirjassa.
Alkoi monen vuoden työ, joka on yhä kesken. Pihalla kaadettiin sadoittain vaarallisia ja vanhoja puita, ja Yliopiston apteekki vastaanotti ison jätesäkin vanhoja lääkkeitä — haisevia: säikäystippoja, kiputippoja, kamferitippoja, pistostippoja, pulveria, hotaa, yskänlääkettä…
Kiveäkään en jätä kääntämättä, sen vannoin silloin.
Kiviä löytyikin — siirtolohkareita ja suuria kiviä on alueella kaikkialla paljon: pihalla on uusi maisemapaikka niistä maasta kaivetuista kivistä, jotka naapurin Jorma sai esiin kriikunan juuria poistaessaan viime vuonna. Ja entinen Lepikonreuna, suuri kivi, jossa leikin lapsena, on taas näkyvissä. Lepikonreuna tuntui lapsena niin suurelta, ja nyt, kun se lopulta löytyi kaadettujen puiden takaa — mikä ihmeen aihe: se olikin melko matala, mutta silti se sama salainen puutarha kuin aikanaan sille pienelle tytölle, joka kiven löysi ja otti omakseen.

Kaikki uusi mummolan mäellä
alkoi vuonna 2008.

Joka kesä on siirtolava tuotu pihalle, ja taloa on tyhjennetty kellaria ja vinttiä myöten — melkein, sekin työ on yhä kesken. Kuorma-auto peruuttaa pihaan tänäkin vuonna pii pii pii, linnut lehahtavat lentoon säikähdyksestä, ja jo ensimmäisenä päivänä lava on puolillaan. Kellaria — se on sisällä keittiössä oleva maakellari — mummo sanoi loukkaaksi. Älä tule loukkaaseen!
Kun Karjaportin auto aikoinaan karautti pihaan, tulivat leikkeleet, makkarat, lihat. Kun Pyynikin ja Olvin auto tuli, tiesi että kohta kilisee ja pitkään, Pommac, Jaffa ja Olvi kilisivät aitassa ja mummo nosteli koreja.
Töitten jälkeen mummo pesi komuutissa käsiään, ja sanoi, että täst sitte ain huolehit, kässiin pesu on nii tarpeen, jottei tauti tule.
Käspaikan pyyhkeellä kuivattiin. Käspaikassa oli kertomuksia Tuhkimon tarinoista, metsäkauriista, kukista. Komuutti sai viime kesänä uuden elämän uuden kompostisisävessan vieressä. Nyt siellä voi pestä käsiään, ettei se tauti tule.
Juhannustaikaa mummolan mäellä oli aina: täti toi kainalossaan ylämäeltä kaksi nuorta koivua, niille iskettiin rautakangella paikat portaikon molemmille puolille. Kukat kukkivat, aurinko paistoi, ja radiosta kuului musiikkia.

Saunaa lämmitettiin kauan ja hartaasti, ja saunan kertalämmitettävä uuni oli ihan samannäköinen Sibeliuksen saunassa Ainolassa. Se oli iso ja sen luukku oli niin ylhäällä, että vain täti sai siihen koskea.
Juhannuskahvilla sai mummon leipomaa pullaa: voisilmäistä pitkoa, jossa oli kaakaoraitoja, ja se vasta oli hyvää. Aurinko siivilöi valoaan pitkin kamarin uunin köynnöksiä, valo siirtyi sitten keittiöön ja kurkisti liedelle. Sieltä valo meni kauppaan ja loisti hyllyille, ja radiosta kuului lauantain toivotut. Irma lähti illalla tanssimaan, otti pyörän ja nosti hameenhelmat.
Sauna odottaa vielä uutta elämäänsä, mutta juhannusjuhlat on jo pidetty tänäkin vuonna.
Vuosia tätä työtä on tehty, tyhjennystä vintillä, aitoissa, vanhalla saunalla — tapetointia, maalausta, tilkitsemistä, jynssäämistä, ja meillä on pian kesäasuttava mummonmökki, toivon niin. Paljon on tehtävääkin: sisäkorjauksia, ulkokorjauksia — maalauksia, aina vain lisää tyhjennyksiä – mutta sille annamme aikaa, kaikki tehdään niin, että aikaa riittää ja kaikesta nautitaan.

Jutun kirjoittaja Sirkku Kokkonen pihatöissä mummolansa, entisen Inkilän kaupan pihamaalla.

Jo viisi vuotta meillä on ollut kulttuuriseurakin. Seuran toiminta keskittyy mummolan mäelle pariksi viikoksi joka kesä. Kokoukset ovat olleet tähän asti joko Pohjois-Karjalassa tai Taavetissa. Tänä vuonna kokoonnumme ensimmäisen kerran mummolan mäelle. Rajakarjalainen kahjoperinne sävyttää seuran toimintaa — jopa siinä määrin, että uskoisin ukin sanovan kaikelle näkemälleen ja kuulemalleen ”merkillistä” ja nauravan päälle oikein kunnolla.

SIRKKU KOKKONEN
toimitus@luumaenlehti.fi

Kirjoittaja on Esteri ja Nestori Rantasen Joensuussa asuva tyttärentytär, joka kunnostaa yhdessä miehensä Juha Kokkosen, suvun jäsenten ja ystävien kanssa ja mummolaansa Luumäen Inkilän kylässä.

Kommentteja aiheesta “Inkilän mummon kyläkauppa henkii vanhaa ja uutta — kyläkaupasta tuli koko suvun kesäpaikka, kauppahuonetta sisustetaan vanhaan asuun

  • 28.8.2019 at 01:49
    Permalink

    Mielenkiintoinen juttu. 6o-luvun taitteessa kävimme pappamme kanssa etenkin kesäaikaan Esterin kaupassa. Hyvin muistan ne lasiset karamellipurkit kaupan hyllyllä. Ja aina Esteri keitti kahvit, sillä tulimmehan Silponkasalta asti kauppaan.

Comments are closed.

Viikon kysymys

Onko liikennekuri höltynyt?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...
Kommentoi kyselyä